Olen tuonut useammassa tilanteessa kuntavaalien yhteydessä esille oman liikuntavammani. Tänään ajattelin kirjoittaa pidemmin aiheesta, sillä se määrittelee hyvin pitkälti suhdettani suomalaiseen yhteiskuntaan ja etenkin koulutusjärjestelmäämme.

Vammani määrittelee hyvin pitkälti myös sitä, miksi olen näissä kuntavaaleissa ehdokkaana. Vaikka saammekin jatkuvasti kuulla, että tasa-arvio on mennyt jo lähes tulkoon liian pitkälle, niin totuus on, että meillä on näissäkin kuntavaaleissa vähemmän a) naisehdokkaita, b) nuoria ehdokkaita, c) vammaisia ehdokkaita. Lukujen valossa on turha tulla väittämään, että tasa-arvo on valmis.

Lievä CP-vammani diagnosoitiin, kun olin pari vuotias. Tuolloin lääkärien esittämät näkemykset eivät olleet kovin lupaavia. Ei ollut varmaa, että juoksisin, pyöräilisin ja liikkuisin, kuten muut. Kaikki tuo vaikuttaisi myös siihen, tulisiko minusta itsenäinen yhteiskunnan jäsen.

Vaikka huippu-urheilijaa minusta ei saatu, niin kävelen, juoksen, pyöräilen, laskettelen ja ratsastan tarvittaessa. Sitä olennaisemmaksi kuitenkin koen, että olen yliopisto-opiskelija kahdessa yliopistossa ja voin toivoa olevani tulevaisuudessa Suomen parhaimpia liikkumisympäristöjen suunnittelijoita. Minulle on myös riittänyt töitä. Ihmisenä en ole vielä valmis, mutta moneen väliin olen ehtinyt yllättää sekä itseni, lähipiirini että yhteiskunnankin.

Jos olisin syntynyt melkein minne tahansa muualle kuin Suomeen, tilanteeni olisi ollut vähintäänkin heikko. Olen tyttö ja sitä paitsi liikuntavammainen – siis tuplasti vähemmistöasemassa. Minulla kävi kuitenkin tuuri. Synnyin Suomeen keskituloiseen perheeseen, jossa etenkin äitini oli korkeasti kouluttautunut.

Perheeni lisäksi iso merkitys on ollut terveydenhuoltojärjestelmällämme, joka tarjosi kuntoutuksen kouluikäiseksi asti. Senkin jälkeen elämässäni riitti neurologisia ja ortopedisiä asiantuntijoita 16-vuotiaaksi.

Vaikka omalla kohdallani sote sattui toimimaan, niin koen, että suurin merkitys on ollut suomalaisella koulutuksella. Välillä jotenkin hengästyttää ajatella, että minullakin on mahdollisuus ajatella ja toimia itsenäisesti. Juuri koulutus varhaiskasvatuksesta yliopistoon asti on olennaisesti mahdollistanut itsenäisyyteni.

Vammani on niin lievä, että en ole koskaan tarvinnut esimerkiksi omaa avustajaa. Opettajalta tilanne on kuitenkin vaatinut luovuutta ja mielikuvitusta. Ensinnäkin – ihmisten mielikuva CP-vammasta on lähtökohtaisesti jotain muuta kuin mitä itse edustan, joten jokainen opettaja on joutunut kohtaamaan ennakkoluulonsa. Lopulta kaikki opettajani aina ala-asteelta lukioon ovat olleet valmiita pohtimaan, miten juuri minun oppimistani voitaisiin tukea. Poikkeavia ratkaisuja on kyllä tarvittu.

Minulle on annettu vaihtoehtoisia tehtäviä, autettu kädestä pitäen, koskaan sysäämättä pois omasta luokkayhteisöstä. Liikuntatunnilla minua ei lähetetty vaihtopenkille odottelemaan, että pysy siellä. Musiikin tunnilla, kun muut keskittyivät nokkahuilun saloihin, sain itselleni triangelin. Valehtelematta voin sanoa, että olin huono senkin soittamisessa, mutta sain olla silti mukana.

Erilaiselle ihmiselle, etenkin lapselle, on ensiarvoista, että hän saa olla mukana. Että hän tulee nähdyksi ja kuulluksi itsenään – ei pelkästään oman vammansa tai muun ominaisuutensa uhrina – vaan vaihtoehtoisena tekijänä. Sellaisena, joka parhaimmillaan näyttää muille, että näinkin voi tehdä.

Erilaiselle ihmiselle, etenkin lapselle, on tärkeää, että hän saa olla mukana. Että hän tulee nähdyksi ja kuulluksi itsenään – ei pelkästään oman vammansa tai muun erilaisuutensa uhrina – vaan vaihtoehtoisena tekijänä. Sellaisena, joka parhaimmillaan näyttää muille, että näinkin voi tehdä.

Nyt kun hallitus leikkaa koulutuksesta kaikilla asteilla, olen todella surullinen. Minua pelottaa todella paljon kaikkien niiden erilaisten, mutta silti arvokkaiden ja joka päivä paljon oppivien lasten puolesta. Heidän osallisuutensa tämän yhteiskunnan jäseninä voi jäädä kiinni siitä, että ei ole rahaa.

Resurssit loppuvat. Luokkakoot kasvavat. Lapsi ei tule kuulluksi, eikä nähdyksi. Kellään ei ole aikaa pohtia vaihtoehtoisia tapoja oppia. Lopulta lapsikin alkaa uskoa siihen, ettei hänestä ole mihinkään.

Minä en olisi minä ilman suomalaista peruskoulua ja siihen käytettyjä resursseja. Opettajillani on ollut aina aikaa ja osaamista. Olen saanut tarvittaessa kallista erityisopetusta – niin puheen vaikeuksissa kuin uinnissakin. Kaikki ovat jaksaneet uskoa ja olla kärsivällisiä. Asioihin on suhtauduttu tarvittavalla vakavuudella, kuitenkaan unohtamatta sitä, että myös minun itse pitää tehdä töitä.

Voin hyvällä omallatunnolla todeta, että olen saanut suomalaisesta koulusta maailman parhaat eväät elämään. Koen olevani suuresti velkaa yhteiskunnalle ja haluan omalta osaltani olla vaikuttamassa siihen, että jokaisella tytöllä, pojalla, muun sukupuolisella, terveellä, vammaisella, köyhällä, rikkaalla on mahdollisuus tasa-arvoiseen koulutukseen.

Hukkaamme valtavan potentiaalin, jos emme kykene näkemään paitsi jokaista lasta, niin myös suomalaista koulutusjärjestelmää uniikkina mahdollisuutena. Tasa-arvoinen koulu ei ole ainoastaan lapsen oikeus, vaan se myös kannattelee meidän yhteiskuntaamme. Pidetään huoli, että se ei jää rahasta kiinni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s