Huomenna palautettavan kevään (viho)viimeisen koulutyön kunniaksi jaan teille Urheilu ja etiikka -kurssilla kirjoittamani esseen turvallisuudesta ja esteettömyydestä. Kulunutta opiskeluvuotta käsittelevässä postauksessa lupasin kirjoittaa myös teemoista, joita liikunnan yhteiskuntatieteiden piirissä käsittelen. Jo pelkästään opiskelutöitteni aihevalinnoissa näkyy suunnitelijan rooli yhteiskunnallisen pohdinnan taustalla. Varsinkin tässä tekstissä välittyvät omakohtaiset tuntemukset lievästi liikuntavammaisena henkilönä. Siispä, lopputulema on jäsennys pitkään askarruttaneesta kysymyksestä: Missä määrin nykyinen turvallisuushakuisuus edistää yksilön ja yhteisön hyvää?

Turvallisempi vai esteettömämpi Suomi?

Arvo voidaan ajatella yleisnimenä mille tahansa myönteiselle predikaatille. Tieteelle tosin ei ole tavanomaista nimetä muita kuin neutraaleja predikaatteja. Arvot syntyvätkin ihmisten reaktioissa maailmaan – yksilöä ja yhteisöä ympäröivään todellisuuteen. Etiikan piirissä eettistä realismia voidaan tutkia yhtenä vaihtoehtona, mutta tässä tekstissä arvo näyttäytyy etenkin suomalaisen yhteiskunnan tuotteena.

Koska arvo on kollektiivinen ilmiö, piilee keskustelussa – yhteisöjen omassa diskurssissa – arvojen ydin. Arvot määrittelevät sitä, mistä keskustelemme, miten keskustelemme ja miksi keskustelemme. Lopulta ne määrittelevät myös toimintamme. Arvojen suhdesidonnaisuuden takia arvokeskustelu nousee tärkeään asemaan nykyisessä nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Suunnittelijana sekä liikunnan yhteiskuntatieteilijänä en voi olla huomaamatta, että suomalaisessa arvokeskustelussa nousee eräs arvo muiden arvojen edelle. Mikäli yhteiskunnan läpitunkeva talouspuhe jätetään tarkastelun ulkopuolelle, toistuu turvallisuus julkisessa keskustelussa kenties useimmin.

Turvallisuus on noussut nyky-yhteiskunnassa arvohierarkian huipulle. Lähes kaikkia muita arvoja peilataan suhteessa turvallisuuteen, jolloin se näyttäytyy lähes ehdottomana itseisarvona. Turvallisuus ei ole enää välinearvo, jonka avulla tavoitellaan parempaa yhteiskuntaa tai elämää. Olennainen kysymys kuuluukin: Tuleeko näin olla? Palveleeko turvallisuus ”kaikkien arvojen äitinä” hyvän yhteisön tai yksilön kehittymistä?

Turvallisuushakuisuus nostaa päätään keskusteluista kaikkein kiihkeimmin kenties silloin, kun keskustelu kohdistuu jälkikasvuun. Käytännön esimerkit osoittavat, että nyt lapsuuttaan elävä sukupolvi altistuu jatkuvalle turvallisuuspuheelle. Se ei suinkaan rajoitu siihen, että lapsille opetetaan turvallista liikennekäyttäytymistä tai ympäristön oleellisia vaaranpaikkoja.

Onhan tämä sinänsä hyvä juttu, mutta onko se turvallista?” on karrikoidusti yleisin kysymys, johon lasten kanssa tekemisissä olevat tahot törmäävät. Tällainen puhe ei tavoita vain opettajia tai lastentarhanopettajia, vaan jopa leikkipuistoja suunnitteleva maisema-arkkitehti joutuu vastaamaan kysymykseen, onko ruusupuska leikkipuistossa varmasti turvallinen.

Nykyinen turvallisuuspuhe ilmeneekin mitä mielikuvituksellisimmin keinoin juuri siinä, että lapsille pyritään rakentamaan omia elinympäristöjä: erilaisin direktiivein ja ohjein tarkoin määriteltyjä leikkipuistoja. Tavallisia luonnonkiviä ei enää saa tietyissä kaupungeissa käyttää leikkialueilla ilman ”asianmukaista” turva-alustaa. Lisäksi vanhemmat huolestuvat päiväkodin pihalla olevasta turva-alustoitetusta rinteestä, ”koska siinä voi kaatua”.

Kun kivet ja mäetkin päällystetään pumpulilla, käykö silloin niin, että lapselta riistetään hänen henkilökohtainen mahdollisuutensa tutustua ympäröivään maailmaan omien aistiensa ja kehonsa avulla? Kuinka tällöin käy lapsen kehityksen?

Monet tutkijat korostavat ulkoleikkien merkitystä motorisessa kehityksessä. Monipuoliset ulkoliikkumisympäristöt metsistä ja niityistä aina takapihoihin sekä leikkipuistoihin houkuttelevat lapsia erilaisiin liikkumismuotoihin. Tutkimustulokset osoittavatkin, että luonnonmukainen metsä liikkumisympäristönä kehittää tasapainoa ja koordinaatiota merkittävästi esikouluikäisillä lapsilla. Toisaalta maaseudulla elävät lapset – joilla on vähemmän rakennettuja leikkiympäristöjä käytössään – selviävät motorisia taitoja mittaavasta esteradasta paremmin kuin kaupunkilaislapset. Tutkijat kuvaavat tätä ilmiötä ketteryydeksi.

Ketteryyttä pidetään yhteiskunnassamme arvona – ainakin, jos sitä verrataan kömpelyyteen. Eikö olekin niin, että kömpelö lapsi joutuu useammin pilkan ja torumisen kohteeksi, mutta myös altistuu enemmän vaaroille? Kömpelö lapsi kompuroi, kaatuilee ja väistää vaaratilanteita huonommin – siis satuttaa helpommin itsensä. Tässä suhteessa näyttäytyy perin kummallisena, että yhteiskuntamme rakentaa lapsille ympäristöjä, jotka eivät edistä ketteryyttä vaan kömpelyyttä. Leikkipuistoon asennetut leikkivälineet ehkä innostavat kiipeilemään, mutta opettaako aidattu ja säännöstelty ympäristö juuri mitään?

Nykyinen turvallisuushakuinen yhteiskunta ei opeta lapsia arvioimaan ja varautumaan itse vaaroihin. Opastamisen ja yhdessä oppimisen sijaan aikuiset vierittävät vastuun turvallisuudesta taholle X, kun lapsen liikkumisympäristöstä näennäisesti poistetaan riskitekijät. Riskitekijöiden poistaminen maailmasta – edes leikkikentältä – on kuitenkin mahdotonta. Lapsen on kasvaessaan kyettävä havainnoimalla ja oppimalla arvioimaan maailmaa ja siihen liittyviä riskejä. On vanhempien ja yhteisön tehtävä valvoa ja edistää tuota oppimisprosessia.

Sinänsä ei ole väärin hoitaa oireita: vähentää syntyviä haittoja, kun vahinko sattuu. Siitä huolimatta on tyhmää jättää hoitamatta itse syytä. Motorisesti kehittymätön lapsi loukkaantuu helpommin ja hänestä kasvaa aikuinen, joka ei ole oppinut ottamaan vastuuta omasta turvallisuudestaan.

Motorisia taitoja kehittävän ympäristön luominen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luodaan esteellisiä ympäristöjä. Esteettömyyden ja turvallisuuden kysymykset kietoutuvat kiinnostavalla tavalla toisiinsa. Siinä, missä suomalainen diskurssi vaatii turvallisuutta kaikkialle, puuttuu keskustelusta todellinen halu luoda esteetöntä – siis kaikille soveltuvaa – elinympäristöä.

Suomalaiset ovat perin innokkaita noudattamaan EU-direktiivejä ja menemään määräyksiäkin pidemmälle turvallisuusjärjestelyissä, kun on kyse lasten leikkialueista. Arkielinympäristöä suunniteltaessa ja rakentaessa sen sijaan esiintyy isoja ongelmia ja resurssien puutetta, kun vaaditaan esteetöntä liikkumisketjua kotiovelta julkisiin rakennuksiin. Lopputulos on valitettavan usein tahatonta (tai tahallista) vittuilua, kun normien mukaista luiskaa seuraa kynnys tai viiden metrin päästä invavessasta komeilee pari porrasta.

Esteettömät kulkureitit ja sovellutukset infrastruktuurissa nähdään välttämättömänä pahana, joka koskettaa pyörätuolilla liikkuvaa marginaaliryhmää. Todellisuudessa kyse on laajemmasta ihmisryhmästä: noin miljoonan suomalaisen arvioidaan kuuluvan soveltavan liikunnan piiriin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joka viides suomalaisesta väestöstä hyötyy arkielämässään esteettömästä elinympäristöstä.

Käsitteinä turvallisuus ja esteettömyys ovat melko lähellä toisiaan: Molemmat pyrkivät yhteiskuntaan, jossa esiintyy mahdollisimman vähän yksilöä ja yhteisöä uhkaavia haittoja. Esteettömyys on laaja kokonaisuus, joka käsittää itsessään turvallisuuden, mutta myös ympäristön tai palvelujen suvujuuden, saatavuuden, loogisuuden ja osallistavuuden. Turvallisuus sen sijaan keskittyy vain riskien poistamiseen tai lisäämään psykologista tunnetta riskien poissaolosta.

Nähdäkseni turvallisuusnäkökulma pyrkiikin kontrolloimaan ympäristöä niin, että ympäristön riskitekijöitä pienennetään ottamatta huomioon kokonaisuutta; Sitä, millaisia negatiivisia ja positiivisia mahdollisuuksia riskien itseisarvoisella hävittämisellä on. On nurin kurista hävittää yksittäisiä riskejä, mutta olla edistämättä aidosti toimivaa ympäristöä ja yhteiskuntaa.

Suomessa tarvitaan lisää arvokeskustelua, joka tiedostaa ne itseisarvot, joiden ympärillä yhteiskunta hääräilee neuroottisesti. Turvallinen yhteiskunta palvelee eittämättä kaikkia, mutta itseisarvoinen turvallisuushakuisuus johtaa lopulta ympäristöön, joka määrittelee ihmisten tarpeet heiltä asiaa kysymättä. Olemmekin tiukan kysymyksen edessä: Haluammeko edistää osallistavaa, eri ihmisryhmät huomioonottavaa vai diskriminoivaa Suomea, joka edistää yksilön ja yhteisön turvallisuutta vain näennäisesti?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s